AT THE GARDEN

​

Water is the fundamental element of life — the beginning and the end, a visible and invisible force that unites all living things. In the Christian tradition, water is a symbol of purification and rebirth: it washes away, but it also gives life. In nature, water circulates endlessly. It evaporates from seas and lakes, rises into the air, condenses into clouds, and returns to the earth as rain. It filters through the soil, flows into rivers, and back to the sea — transforming, but never disappearing. The movement of water is a quiet reminder that all life is transient, yet nothing is ever entirely lost. Just as water always returns to its source, so too does the human being seek a return to the origin — to the sacredness from which life once began.

​

The garden, as a metaphorical place, is associated with paradise — a primordial state in which all was still well. Species lived in harmony with one another, and death did not yet exist. According to belief, as a consequence of the Fall, humankind was banished from paradise, and all earthly evil began. The idea of paradise, and the hope of returning to it after death, remained in human faith and longing. These images have offered comfort, inspired virtuous living, and strengthened perseverance amid temptation.

​

In the Garden (2025) is based on Hugo Simberg’s theme The Garden of Death. An earlier version of the work was exhibited in church, chapel, and gallery settings between 2009 and 2012. The new piece has been designed and composed to harmonize with the architecture, purpose, and spirit of the Kalevankangas Chapel. Whereas in Simberg’s original painting Death is given a physical form as the gentle caretaker of souls present as plants in the garden, the video installation centers on the human being and on life itself — taking the form of flowing water. What remains from the original work is a tender, merciful gaze upon human fragility and imperfection in relation to the sacred and the perfect. The work invites viewers to pause and become still before the mystery of humanity and mortality.

​

​PUUTARHASSA

​

Vesi on elämän peruselementti, alku ja loppu, näkyvä ja näkymätön voima, joka yhdistää kaiken elollisen. Kristillisessä perinteessä vesi on puhdistumisen ja uudestisyntymän merkki: se pesee pois, mutta myös antaa elämän. Luonnossa vesi kiertää loputtomasti. Se haihtuu meristä ja järvistä, nousee ilmaan, tiivistyy pilviksi ja palaa jälleen sateena maahan. Se suodattuu maaperän läpi, virtaa jokiin ja takaisin mereen – muuttuen, mutta koskaan katoamatta. Veden liike on hiljainen muistutus siitä, että kaikki elämä on väliaikaista, mutta mikään ei ole lopullisesti kadotettua. Kuten vesi palaa aina lähteelleen, myös ihminen etsii paluuta alkuun – siihen pyhyyteen, josta elämä kerran lähti liikkeelle.

​

Puutarha metaforisena paikkana mieltyy paratiisiin, alkutilaan jossa kaikki oli vielä hyvin. Lajit elivät sopusoinnussa keskenään eikä kuolemaa ollut. Uskomuksen mukaan syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen karkoitettiin paratiisista ja kaikki maallinen paha sai alkunsa. Idea ja mahdollinen paluu paratiisiin kuoleman jälkeen jäi elämään ihmisen uskomuksiin ja toiveisiin. Nämä mielikuvat ovat tuottaneet lohtua, innoittaneet elämään hyveellistä elämää ja kilvoittelemaan kiusausten keskellä.

​

Puutarhassa (2025) perustuu Hugo Simbergin Kuoleman puutarha -aiheeseen. Teoksen aiempi versio on ollut esillä kirkko-, kappeli- ja galleriatiloissa vuosina 2009-12. Uusi teos on suunniteltu ja sommiteltu Kalevankankaan siunauskappelin arkkitehtuuriin, käyttötarkoitukseen ja henkeen sopivaksi. Siinä missä Simbergin alkuperäisteoksessa kuolemalle on annettu fyysinen hahmo puutarhassaan kasveina läsnä olevien sielujen hoitajana, videoinstallaation  keskiössä on ihminen ja elämä, joka ottaa virtaavan veden muodon. Alkuperäisteoksesta on jäljellä lempeä, armollinen katse ihmisen haurauteen ja vajaavuuteen, suhteessa pyhään ja täydelliseen. Teos kutsuu pysähtymään ja hiljentymään ihmisyyden ja kuolevaisuuden äärelle.