Mantle of Mercy is a video installation for Kamppi Chapel in Helsinki, created in collaboration by Moisander & Rajakangas. The work refers to Christian iconography, specifically the Western Mater Misericordiae and the Eastern Pokrov traditions, in which the Virgin Mary spreads her mantle over the community as protection. The installation rereads this tradition and asks what shelter, community and the sacred can mean in our time.

 

The architecture, form, materials and acoustics of church spaces are designed to make them places of the sacred. Church spaces are built for encounters with the sacred. The closing and repurposing of such spaces is a widespread phenomenon, and it caught our attention. What happens to the sacred when the purpose of a space is redefined? Is it possible to dismantle the sacred from a space whose form and function have been dedicated to it?

 

The future of Kamppi Chapel as an ecclesiastical space remains open. This uncertainty is the starting point of the installation Armonviitta (Mantle of Mercy). A space built for shelter and encounter may lose its official function, but not necessarily the way people have learned to be in it. Here, the sacred is not a property that is either present in a space or absent from it; it arises from the meanings, material bonds and communal ties a community attaches to the place. A church space asks those who enter for attention, for slowing down, for pausing. When the original frame recedes or changes, this relationship is left open.

 

We work with the space through visual and sonic materiality. In this encounter, the space can be experienced in ways that cannot be reduced to the meanings attached to it. In our way of working, the space becomes a third collaborator: its architecture and acoustics guide how the work takes shape

​

​​

Armonviitta on Moisander & Rajakankaan yhteistyönä toteutettu videoinstallaatio Kampin kappeliin Helsingissä. Teos viittaa kristillisen ikonografiseen kuvastoon— läntiseen Mater Misericordiae- ja itäiseen Pokrova-perinteeseen, joissa Neitsyt Maria levittää viittansa suojaksi yhteisön ylle. Installaatio lukee tätä perinnettä uudelleen, kysyen mitä suoja, yhteisyys ja pyhä voivat tarkoittaa tässä ajassa.

 

Kirkkotilojen arkkitehtuuri, muoto, materiaalit ja akustiikka on suunniteltu pyhän paikaksi. Tilojen sulkeminen ja uudelleenkäyttö on laaja ilmiö, joka kiinnitti huomiomme. Mitä tapahtuu pyhälle, kun tilan käyttötarkoitus uudelleen määritellään? Onko mahdollista purkaa pyhä tilasta, jonka muoto ja käyttötarkoitus on sille omistettu?

 

Kampin kappelin kohtalo kirkollisena tilana on avoin. Tämä epävarmuus on Armonviitta–installaation lähtökohta. Tila, joka on rakennettu suojaksi ja kohtaamiseen, saattaa menettää virallisen tehtävänsä, mutta ei välttämättä sitä tapaa, jolla ihmiset ovat oppineet siinä olemaan. Pyhä ei tässä ole ominaisuus, joka joko on tai ei ole tilassa läsnä; se syntyy suhteessa tilan merkityksiin ja siihen kiinnitettyihin materiaalisiin ja yhteisöllisiin kytköksiin, yhteisön paikalle antaman merkityksenannon kautta. Kirkkotila pyytää tulijaltaan huomiota, hidastumista, pysähtymistä. Kun alkuperäinen kehys väistyy tai muuttuu, tämä suhde jää avoimeksi. 

 

Työskentelemme tilan kanssa kuvallisen ja äänellisen materiaalisuuden kautta. Tässä kohtaamisessa tila tulee koettavaksi tavoilla, jotka eivät palaudu pelkästään siihen liitettyihin merkityksiin. Työtavassamme tila asettuu kolmanneksi tekijäksi: sen arkkitehtuuri ja akustiikka ohjaavat teoksen muotoutumista.