Käynti varjojen valtakunnassa

Juhana Moisanderin installaatioissa, videoissa ja valokuvissa rakentuu hämärä tila, jossa historia, muisti ja fantasia kohtaavat. Rakentaessaan fantasiamaisia kohtaamistiloja Moisander käyttää amerikkalaisen valokuvataiteilijan Cindy Shermanin tapaan usein mallina omaa itseään. Kuten Sherman, hän piilottaa oman kehonsa pukuihin, naamioihin ja muuhun rekvisiittaan. Esimerkiksi teoksessa Mummosusi (2006, loopvideo) taiteilija keinuu hiljaa huiviin ja pitkävartisiin saappaisiin pukeutuneena pirtin lattialla olevassa keinutuolissa susinaamio kasvoillaan. Hybridissä hahmossa suvun ja perheen teema yhdistyy kansansatujen ja myyttisen muistitiedon kuviin.

Turkulaisessa Titanik-galleriassa yksityisnäyttelyssä esillä olleessa videoinstallaatiossa Babajaga (2008) lähtökohtana oli metsässä asuva kansansatujen pelottava noita, joka tunnetaan myös salaisen tiedon pelottavana haltijana. Hahmo keinui katsojan edessä huhmareessa, jollaisella sen on folkloressa kerrottu liikkuneen ilman halki. Voimakas äänimaisema kuvasi Babajagan uhmaa. Näyttelyyn liittyi myös valokuvasarja, jossa Moisander viittasi laajemmin kansansaduissa kerrottuihin yliluonnollisiin tapahtumiin. Niissä kyse on näkymättömin käsin tapahtuvan peltomaan kääntämisen kaltaisista ihmeteoista.

Turku Biennaalissa esillä olevassa teoksessa Moisanderin lähtökohtana on maanläheisempi aihe, jolle antaa myyttistä etäisyyttä ainoastaan aikaväli sekä tietty vetäytyneisyyden teema. Teoksen lähtökohta on Turun historiasta tunnetun porvarisperheen elämä, joskin rekonstruktion tai dramatisoidun dokumentaation sijaan kysymys on ennemminkin kuvitelmasta.

Teos sijoittuu Aurajoen rannassa sijaitsevaan, 1920-luvulla rakennettuun barokkiklassismia edustavaan taloon, nk. Rettigin palatsiin, jota asui Ruotsista Turkuun muuttanut von Rettigin perhe. Niin savuketehtaan kuin höyrylaivayhtiönkin omistanut perhe ei kaivannut julkisuutta, vaan tahtoi viettää aikaansa omassa rauhassaan.

Moisander on tutkinut talon tiloja ja sen historiaa suunnitellessaan videoprojisointeja, jotka muistuttavat etäisesti talon seinien suojaamasta elämästä. Projisoinneissa nähdään ruokailun jälkeinen tilanne, jossa perhe viettää aikaansa omissa oloissaan.

Positiot ovat 1800-luvulla rakennetun perhemallin mukaiset. Miehet polttaessa sikareita ja juodessa konjakkia lapset leikkivät ja nainen juo teetä kupista. Vaikka 1800- ja 1900-luvun vaihteen asuihin puettujen hahmojen lähtökohtana on von Rettigin perheen elämä ”palatsin” seinien sisällä, tilanteet ja hahmot ovat keksittyjä.

Moisanderin liikkuvan kuvan teokset tuovat mieleen venäläisen kirjailijan Maksim Gorkin aikanaan erääseen lehtiartikkeliinsa kirjoittaman kuvauksen varhaisesta elokuvaesityksestä. Gorki kirjoitti elokuvakokemuksensa jälkeen käyneensä ”varjojen valtakunnassa”. Myös Moisanderin teosten edessä voi joskus melkein luulla kohdanneensa aaveen. Varhaisen elokuvan käytännöistä muistuttava yhden otoksen käyttö korostaa oudon kohtaamisen vaikutelmaa.

Moisanderilla aavemaiseen kohtaamiseen liittyy usein pieni, tuskin havaituksi tuleva liike, vaikka töiden sommittelu tuntuu pikemminkin ehdottavan kuvien luontaiseksi tilaksi pysähtynyttä still-kuvaa. Teosten aavemaisuus tuo mieleen valokuvapohjaiseen mediumiin historiallisesti liittyneet fantasiat. Kyse on valokuvan ja liikkuvan kuvan mahdollisuuksista tehdä näkymättömiä asioita näkyviksi ja kuolleiden ihmisten hahmoja pysyviksi.

Valokuva sai aikanaan mystisen auran tultuaan uutena välineenä kuvien tuotannon sfääriin. Kameran muumioivasta luonteesta johtuen syntyi ”henkivalokuvauksen” (”spirit photography”) ja puettujen, vastikään kuolleiden sukulaisen kanssa otettujen morbidien perhemuotokuvien kaltaisia outojen alueiden käytäntöjä.

Historia luo hahmonsa asiakirjojen, kirjallisuuden, folkloren ja muistitiedon kautta. Historia on myös kuolleiden ja elävien ihmisten kansoittama tähän päivään asti yltävä ajallinen jatkumo, jonka kestossa me, tällä hetkellä elävät ihmiset, ajallaan siirrymme “ajasta ikuisuuteen”. Siksi vanhoissa valokuvissa ja elokuvissa dokumentaarinen todistusvoima yhdistyy epätodelliseen. Kuvat manaavat aaveita esiin ja aaveet pyytävät itse tulla manatuiksi kameran rakentaessa madonreikämäisiä reittejä eri maailmojen väliin. Moisanderin kuvat tavoittavat tämän aavemaisuuden tenhon tavalla, jota jotkut ”henkivalokuvien” tekijätkin voisivat kadehtia.

Kari Yli-Annala, Turku Biennaali 2009 katalogista, Aboa Vera & ArsNova museo.

”Tilanteen jännite kiinnostaa”

Nykyään Helsingissä asuva ja työskentelevä savonlinnalaislähtöinen kuvataitelija Juhana Moisander (s. 1977) käyttää välineenään sekä installaatiota, videota että valokuvaa. Itse hän on todennut: ”Metodeinani on ollut koota yhteen tilaan erilaisia yhdistelmiä audiovisuaalisia ärsykkeitä, esimerkiksi valokuvaa, videota, ääntä ja kolmiulotteisia objekteja.”

Moisanderia kiinnostaa käyttämänsä tilan lisäksi ennen kaikkea tilanne, jonka hän siihen luo. ”Tilanteen jännite kiinnostaa”, hän sanoo, kun yritän kysyä, että onko hän töissään poliittinen, mutta myöntää kuitenkin, että voihan niitä niinkin tarkastella. Syy kysymykseeni on se, että hän Mikkelissä ehtinyt käsitellä sota-aihetta toisen maailmansodan ajoilta jo kahteenkin kertaan.

Moisander nimittää tilanteitansa ”puolifiktiivisiksi”. Hän on kiinnostunut historiasta sekä kansanperinteestä ja folkloresta, joista hän myös hakee innoitustaan. Moisander ei kuitenkaan lähesty aihettaan kuin tutkija tai kuvittaja. Hän on esimerkiksi tietoinen siitä, että ihmiset pelkäävät. Tuo pelon pisteitä Moisander etsii ja haluaa töissään tiivistää.

“Olen kiinnostunut rajoista ja niiden paikoista itsessäni ja ympäröivässä kulttuurissa. Teoksieni pyrkimyksinä on ollut käsitellä rajoja kahdella tavalla: sisällöllisinä ja tilallisina alueina, joita pyrin raottamaan”, Moisander on todennut.

Moisanderin installaatiot ovat emotionaalisesti varsin vaikuttavia ja ne sisältävätkin varsin paljon sitä, mitä Freud nimitti ’kammottavaksi’ (’unheimlich’). Näin Moisander siirtyy tabujen alueelle; hän epäilemättä raottaa myös sitä, mikä on kulttuurisesti vaarallista, kiellettyä ja epäpuhdasta.

Ei pidä kuitenkaan käsittää niin, että Moisander toimisi pelkästään kuin kauhuelokuvan efekteillä tuottaen vain helppoa yllätysvaikutuksia. Näin Moisander itse: ”Kauhun ja outouden tunne on osana teosteni maailmaa. Perinteisesti on selitetty kauhun syntyvän kulttuuristen kategorioiden rikkoutumisesta tai niiden määrittelemättömyydestä. Teosteni kohdalla kyseinen tunne nousee esiin menneen ja nykyisen, pysähtyneen ja liikkuvan, sekä tilan rajojen rikkoutumisen tai määrittelemättömyyden kautta.”

Tällaista rajojen rikkomista voidaan tarkastella myös rajojen tutkimisena – määrittelemättömyys kun kertoo aina osan siitä, mikä ja miten on määriteltävissä. Aivan vastaavasti tutun ja vieraan välinen heiluriliike ja kyseenalaistaminen on ymmärtämisprosessin kannalta varsin merkittävää. Omaansa ymmärtää aina paremmin, kun on ollut poissa, ja omansa itsestäänselvyyksiä oppii myös kyseenalaistamaan poissaolon kautta.

Ja kun Moisander hahmottelee muun muassa määrittelemättömyyttä, sisällyttää hän sen myös omien teostensa määrittely-yrityksiin. Hän on todennut: ”En usko, että tekemisilläni on fiksattuja merkityksiä. Kukin kokee teokset omalla tavallaan. Pyrin luomaan puitteet tai tilanteen jonkin käsittelemäni aiheen kokemiseen. Teos on se piste tai tiivistymä, joka avaa mahdollisuuden kokea jotakin. Silloin teos on onnistunut, jos se tuntuu.”

Otso Kantokorpi, Tuunattua Tuuvaa katalogista, Mikkelin Taidemuseo, 2009.